Suomenhevonen

Suomenhevoselle ei käynyt kuten ruotsalaiselle serkulleen, sitä ei jalostettu olemattomiin, vaan kanta on aina ollut erittäin vahva. Vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun työhevosten tarve väheni, väheni suomenhevosen kantakin siinä määrin että rotua piti alkaa suojella.

Rodun historia on pitkä ja monimutkainen. Sen alkuperä on jäänyt historian hämärään, mutta se ei tarkoita että kaikki suomenhevoset periytyisivät jostain alkuperäisestä metsähevosesta: suomenhevosia lähti Ruotsin armeijan mukana suuria määriä Keski-Eurooppaan hakkapeliittojen mukana 30-vuotiseen sotaan, mutta sen aikaisia pienikokoisia hevosia ei juuri arvostettu kuin kestävyytensä takia. Tästä syystä ratsuväki mielellään heti tilaisuuden tullessa vaihtoi ratsunsa vaikkapa saksalaiseen hevoseen. Näin maahan tuli palaavien sotilaiden mukana paljon uutta verta; kruunu myös toi hevosia Baltiasta korvaamaan sodassa menetettyjä hevosia. 1700 luvulla jotkut upseerit kiinnostuivat hevosten jalostuksesta, ja toivat maahan jopa arabeja ja andalusialaisia arabihevosten jälkeläisiä. Osa risteytettiin kartanoiden ulkopuolellekin, vaikka mitään suurta muutosta ne eivät tehneet. 1800-luvulla sattuneesta syystä Suomeen tuotettiin enemmän hevosia Venäjältä, ja kasakoiden suosima doninhevonen sekä orlovinravuri, aikansa nopein ravihevonen, lisättiin suomenhevosen perimään. Yhä edelleen suomenhevonen on kylmäverisistä nopein ravuri – siinä määrin että joissain muissa pohjoismaisissa ravikisoissa sen ei sallita kilpailevan.

Suomenhevosta käytettiin ratsuväenhevosena pitkään, silti sen käyttö ratsastusharrastuksessa kohtasi epäilyä koska se oli yhdistetty vahvasti työ- ja valjakkohevoseksi. Nykyään suomenhevosia on neljää jalostussuuntaa: kevytrakenteinen ravuri, ratsu, raskaampi työhevonen ja pienhevossuunta.